Summer fun!

Rinja ja Jazz nauttivat kesästä täysin rinnoin! Jazz tykkää viilettää pellolla ja möyriä mudassa...vähän liikaakin ikävä kyllä. :D



Rinja pääsi tänään ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen kunnolla telmimään Jazzin kanssa koirapuistoon. Molemmat meinasivat repeillä liitoksistaan kun oli taas niin kivaa pitkästä aikaa!

Jazz's new friend!

Jazzillä on uusi ihana ystävä! Luca on 13 viikkoa vanha kultainennoutaja, jonka omistaa hyvä ystäväni. Luca on Kennel Greenhill's kasvatti.

TÄÄLLÄ lyhyt video sinkoilevista nilliäisistä :D Pikku piknik muuttui leikkihetkeksi hyvin nopeasti niin kuin saattoi olettaa!

Rinjalla on nyt vähän outo olo....

Rinja steriloitiin tänään. Oli jo aikakin sanon minä! Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, että iho-ongelmat helpottaa tämän ansiosta paljon. Rinjan kohdusta löytyi myös taas alkava kohtutulehdus, joten nyt viimeistään oli korkea aika sanoa kohdulle nips ja naps.

Nyt pieni valkoinen on hyvin hyvin krapulainen, väsynyt ja hämmentynyt. Rinja herää nukutuksesta aina hyyyyyyvin hitaasti...eikä tämäkään kerta ole mikään poikkeus. Leikkauksesta on aikaa jo ainakin 6tuntia ja vieläkin pieni valkoinen jaksaa piipata k o k o ajan. Tietysti Rinja kärsii myös kivuista jonkin verran, mutta suurin osa piipityksestä on vaan yleisen sekavuuden piikkiin menevää.

Nyt karhunpoika sairastaa, mutta toiveissa on että tämän jälkeen ei enää juuri ollenkaan.

Jazz's thoughts are diamonds.

Pohdintoja ja paasaamista.

Mä oon tässä miettinyt...tätä koiraharrastusta, eritoten bulliharrastusta. Miksi sitä jaksaa vaan? Vaikka välillä meinaa pää räjähtää turhautumisesta, niin silti sitä vaan jatkaa pään hakkaamista seinään.

Esimerkkinä aihe: terveystestaaminen. Kuulostaa simppeliltä asialta, kuulostaa sellaiselta asialta jota ihan kaikki kasvattajat haluaisivat kannattaa, ja ennen kaikkea, koirillansa teetättää. Kaunis ajatushan se on, mutta toteutus ontuu...pahasti.

Minulle koiraharrastus/kasvatus edustaa ennen kaikkea rodun elinvoimaisena pitämistä. Sitä, että tekee omilla toimillansa kaiken sen eteen että jokaisella yksilöllä olisi hyvä olla, ja siten koko rotu voisi voida paremmin. Kasvattajana hyvien onnistuneiden valintojen tekemiseen on loppujen lopuksi hyvin vähän työkaluja apuna. Mutta, kaikkein konkreettisin niistä on terveystestaus. Tällä hetkellä bullien JTO:ssa suositellaan testattavaksi kuulo, sydän, munuaiset ja polvet. Hienoa. Kaikissa maissa ei ole edes suosituksia, saati sitten jalostustoimikuntaa.

Sydämen kohdalla Suomessa suositellaan sydänkuuntelua stetoskoopilla, ja jos sivuääni kuuluu sen jälkeen Doppler ultraa. Saisinko kuitenkin ehdottaa?
Ensin Doppler ja sen jälkeen vuosittain kuuntelu. Miksi odottaa, että ongelmat tulevat "kuuluviin", kun voidaan jo heti sulkea pois mahdolliset sydämen rakenneviat? Jotkut sydänongelmat tulevat esiin sydänkuuntelussa vasta koiran ollessa jo iäkkäämpi, jolloin sitä on voitu ehtiä käyttää jalostukseen jo monia kertoja. Siinä vaiheessa väittäisin, että se Doppler ei enää paljoa lämmitä...ainakaan pentujen omistajia. (Taidankin muuten ehdottaa tätä muutosta jalostustoimikunnalla, beware :D )

Muuten Suomessa on suhteessa asiat oikein hyvin, sinänsä turha natkuttaa. Täällä on kuitenkin aika hankala "päästä pälkähästä" jos ei suositeltuja testejä ole suoritettu. Pennunostajat on valveutuneita, ja osaavat vaatia todistuksia ja niin sen pitää ehdottomasti ollakin. Toisekseen kasvattajat haluavat Suomessa testata vanhemmat ennen astutusta aika säännönmukaisesti mikä on hieno asia. Ei tämäkään mikään lintukoto ole, mutta verraten meillä on asiat hyvin.

Mä olen törmännyt useaan otteeseen Keski-Eurooppaa kolutessani, että terveystestitulosten todistusten perään kyselemisestä saa hyvin vihaisen ja ennen kaikkea loukkaantuneen vastauksen. Missä vaiheessa tästä koiraharrastuksesta tulee niin henkilökohtaista/kunnian asia ettei asioista voi enää puhua normaalisti? Ja miksi?

Eikö sen juuri pitäisi olla kaikkien etu, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, mitään ei salata ja asioista pidetään tilastoja ja kirjaa? Kun shit nyt vaan happens, kukaan ei ole koskematon. Kaikilla tulee jossain vaiheessa vastaan sairauksia joiden puhkeamisen estämiseksi ei olis voinut tehdä mitään...kun niitä nyt vaan tulee.

Eikö me voitaisi oppia käyttäytymään niin, ettei sairaan pennun kasvattajaa tarvitsisi lynkata lyttyyn, vaan yritettäisiin yhdessä selvittää mistä kaikki johtuu? Koiraharrastusta vaivaa liika "asioiden henkilökohtaisesti ottaminen"...ja näyttelyt.
Esim. mitä sitten jos joku sanoo, että hei sun koiran iho punottaa, onkohan sillä allergiaa? Kun sillä voi hyvinkin olla! Tai jos joku sanoo että, hei mä kuulin että sun koiralla on sisäkulmurit...siitä on turha vetää hernettä nenään, varsinkin jos asian laita oikeasti on niin. Tai mitä sitten jos joku jossain puhuu sun koirasta jotain, ihan mitä vaan...kun itse kuitenkin aina tietää miten asiat oikeasti on.

Pitäisi myös olla kykyä tunnistaa omien koiriensa virheet, ja olla sen verran selkärankaa, että jättää ne maanantaikappaleet käyttämättä...vaikka se miten surettaisi.

Kai se vaan on niin, että pitää keskittyä vaan omiin tekemisiinsä, ja pyrkiä "muuttamaan" asioita sitä kautta. Se on vaan niin harmi jos asioiden pitää mennä ensin todella pahaksi, ennen kuin tarpeeton linjasiitos ja sairaiden koirien jalostuskäyttö vähenee/loppuu. Sitten kun se voi olla jo liian myöhäistä.

Idealisti mikä idealisti...mä en varmaan ikinä saa mitään muuta aikaiseksi kun marinaa. :D Ja ei minäkään en ole täydellinen. Kaikki tekee virheitä, kunhan ei vaan tietoisesti.

Ps. Vastaus kysymykseen, miksi tätä jaksaa:
Mä vaan pidän mun Pimmistä ja Pämmistä niin kovasti!Ja haluan muille samaa. Se riittää.

Back in business!

Kotisivuraakileet avattu uudestaan! Tervetuloa!

*Click click*

Dilemma ja apuja kiitos.

On olemassa Jazz, ja on olemassa Swengi. Jazzin ja Swengin oli tarkoitus mennä naimisiin. Tätä voisi kutsua niin sanotuksi järjestetyksi avioliitoksi. Kaikki oli suunniteltu, ja sovittu. Mutta sitten tuli jotain, mikä keikautti kaiken päälaelleen. Häät oli peruttu.

Swengi

Se mikä aiheutti häiden perumisen, oli bulliharrastuksen liika kuluttavuus ja raskaus. Minusta piti tulla kasvattaja, minun piti yrittää tehdä oma osuuteni tämän rodun säilyttämisen puolesta. Käytin sitä varten paljon aikaa sukutaulujen tutkimiseen, terveystilastojen metsästämiseen, muiden kasvattajien haastattelemiseen ja linjojen vertailuun. Kaikki tämä johti hyviin ja huonoihin kokemuksiin. Olen tuonut Suomeen yhteensä kolme koiraa ulkomailta (jos Rinjaa ei lasketa). Jazzin, Taikan (Grisse Basse Unyielding - nimensä arvoinen tyttö ja omistajat) ja Swengin (Grisse Basse Vamp from Holland).

Kävin hakemassa Taikan itse kasvattaja Brigiten luota Hollannista 8 viikon ikäisenä. Taika asui meillä ensimmäisen viikkonsa Suomessa. Lyllersi pallomahansa kanssa mukana töissä, ja makaili Jazzin kanssa päällekäin. Taika oli ihana.

Taika muutti omaan kotiinsa, Sannan ja Mikon luokse. Sijoitussopimus oli tehty ja kaikki meni mutkattomasti. Kunnes 3-4kk iässä Taika alkoi ontua toista takajalkaansa. Paniikki päälle ja tutkimuksiin. Tähän päivään mennessä Taika on leikattu 2 kertaa, kuvattu lukemattomia kertoja ja rauhoitettu yhtä monta kertaa. Kintereen OCD on johtanut siihen pisteeseen, että Taikan jalkaan laitettiin ruuveja ja teräslevyjä mitkä pitävät nivelen paikoillaan. Kinner siis jäykistettiin. Tämä estää nivelen liikkumisen, ja näin kivun syntymisen mikä mahdollistaa Taikan suhteellisen normaalin liikkumisen. Vielä on yksi leikkaus edessä, missä poistetaan viime leikkauksessa laitetut ylimääräiset osat. Toistaiseksi ainakin näyttää hyvältä jalan suhteen ja toivottavasti paraminen jatkuu samaan tapaan! Ja, ettei elämä kävisi liian helpoksi Taikan perheelle, löytyi Taikan sydämestä vielä sivuääni. Vaaraton onneksi, mutta sivuääni kuitenkin.

Kaikkeen tähän on mennyt tolkuttomasti rahaa, ja monia kyyneleitä on vuodatettu, niin Taikan päässä kuin tässäkin päässä. Minä en voi kuin kiittää, kumartaa ja nostaa hattua Sannalle ja Mikolle Taikan hoidosta. Kärsivällisyys on todellakin hyve. Kiitos, että olette Taikalle niin hyvä koti.



Bullien kasvattamisesta haaveileva ei vähästä lannistu. Aloin alusta. Jazz oli onnistunut hankinta, paras mitä olen ikinä tehnyt, ja ainakin toistaiseksi terve kuin pukki ja loistava tyyppi kaikin puolin. Minulla on/oli uros mutta ei narttua.
Grisse Bassen Brigiten kanssa homma toimi hyvin. Hän on rehellinen, tai ainakin puhuu suoraan asioista niiden oikeilla nimillä kenestäkään kun ei voi mennä takuuseen. Hän vastaa kaikkiin kysymyksiin suoraan ja kiertelemättä. Brigitellä on myös kotonaan se syy miksi minä alunperin bulleihin ihastuin, Dave. Grisse Basse Charming White Devil. Nyt jo pitkälle yli 10 vuotias.

Salla, Swengin omistaja , halusi heidän Jaskalleen kaverin. Tyler, Swengin isä, Trick or Treat Armageddon, oli astumassa Marieken eli Grisse Basse Spitting Imagen. Kunnon "kuola valuu yhdistelmä". Olin myös nähnyt molemmat koirat livenä, kun olin hakemassa Taikaa, tutkinut ihon, lenkittänyt niitä, nähnyt terveystestitulokset jne. Kaikki oli reilassa. Olimme myös sopineet kasvattajan kanssa, että jos olen tästä yhdistelmästä kiinnostunut, saan valita nartun ensimmäisenä. Niinpä siis lähdin hakemaan Swengiä uudenvuodenaattona.


Swengi on kasvanut hyvin. Swengillä on loistava koti, jossa sitä rakastetaan niin paljon, että he hakisivat varmasti vaikka kuun taivaalta jos olisi tarvis. Meillä oli Sallan kanssa sopimus, että jos Swengi pysyy terveenä ja on hyväluonteinen ja muutenkin mukava, tehdään "liisaus-sopimus" ja Jazz ja Swengi yhdistelmä toteutetaan. Suunnitelmat on ehtineet muuttaa muotoaan jo monta kertaa, mutta aina minä palaan siihen, että kyllä se on Jazz joka sulhoksi pääsee, jos niin on käydäkseen että Swengillä pennut teetetään. Se oli alkuperäinen suunnitelma, sillä perusteella Swengi on valittu, ja siksi se yhdistelmä tuntuu parhaalta.

Ilmassa on leijunut koko ajan uhka siitä että perun kaiken ja laitan hanskat tiskiin. Siihen ei ole ollut yhtä syytä. Kai siihen liittyy kaikki liiat vastoinkäymiset koirien kanssa, Rinja ja Rinjan ongelmat, Taika ja Taikan ongelmat, se että kun itse yrittää ajatella pidemmälle kuin näyttelykehään asti ja samalla näkee kun tehdään tietoisesti hallaa rodulle tekemällä päätöksiä vain niitä näyttelyitä ajatellen Harrastajien yhteistyökyvyttömyys ja kiittämättömyys, kaikki se mikä tekee tästä harrastuksesta sellaista ettei sitä halua omaan elämäänsä.

Minä päätin : Mitään pentuja ei tule. Hyviä koiria tai ei, niin minä en lähde siihen.

Kuitenkin takaraivossa piipittää koko ajan vieläkin pieni ääni joka sanoo: Miksi ei?
Kasvattajaksi en edelleenkään aio. Minulla ei ole suuria suunnitelmia, eikä päämääränä ole päästä kasvattajaryhmänä Voittajanäyttelyyn poseeraamaan.

Tilanne on se, että minulla on "käsissäni" kaksi hyvää koiraa. Swengi ja Jazz. Molemmat ovat olleet päällisin puolin terveitä, molemilla on sellainen luonne, että uskaltaisin laittaa kumman vaan minne tahansa hoitoon tai kenen tahansa talutettavaksi. Ei ne rumiakaan ole. Swengi on todella kaunis!Jazzillä on vähintään kivoja koiria sukutaulussa. ;)
Sukusiitosprosentti- ja kerroin on puhtaat nollat. Minulla on ollut ilo tavata, sekä Swengin että Jazzin sukulaisia henkilökohtaisesti, ja keskustella pidemmän kaavan mukaan molempien koirien kasvattajien kanssa. Tiedän molempien hyviä ja huonoja puolia paljon, tai sanotaanko riittävästi. Paperilla ainakin yhdistelmä näyttäisi hyvältä. Loput on sitten tuuria...terveysasioihin ei loppujen lopuksi voi juurikaan vaikuttaa. Koirat testataan, jos kaikki on ok,tehdään yhdistelmä ja toivotaan parasta.

Se mihin minä itse voin vaikuttaa, on se mitä pentulaatikossa tapahtuu. Hyvin sosiaalistettu, paljon asioita kokenut pentu olisi ilo antaa uuteen kotiin ja seurata sen kehitystä.

Yksi asia mikä on myös osa dilemmaa, tehdäkö pentue vai ei, on sopivien kotien löytäminen. Haluaisin antaa pennut vain koteihin joilla on jo ennestään bullikokemusta, ja bulliymmärrystä. En koe olevani pätevä valitsemaan tällä bullitaustalla pennulle hyvää uutta kotia, jos kodissa ei ole jo ennestään jonkin verran bullitietämystä. En usko, että osaisin kertoa ihan kaikkea tarpeellista, en osaisi olla niin hyvä opastaja, että täysin uudet bullinomistajat voisivat minuun täysipainoisesti kysymyksissään nojata. En minä mikään keltanokka kai enää ole, mutta silti. ;)

Eli, tehdäkö vai eikö tehdä? Tuntuisi niin turhalta jättää 2 tervettä koiraa käyttämättä. Se kun ei aina ole itsestään selvyys tämän rodun parissa. Hyötyykö siitä sitten kukaan loppujen lopuksi yhtään mitään? Jos näistä pennuista tulisi myös terveitä, olisi taas sääli jättää käyttämättä niitä...ja kukas niitä sitten on käyttämässä? Jos en minä kerran aio kasvattajaksi....sitä se nimittäin olisi, jos tästä mahdollisesti toteutuvasta pentueesta eteenpäin vielä itse jatkaisin. Mutta kai se on niin, ettei tätä asiaa tarvitse valmiiksi pureskella. Tekee niin kun sillä hetkellä tuntuu hyvältä ja oikealta.

Swengin astutus olisi vuonna 2011. Swengin ja Jazzin mahdollisen pennun astutus vasta korkeintaan 2013. Eli ei tälläisillä päätöksillä kiire ole, vaikka siltä välillä tuntuu. :D


Mielipiteitä: Jazz ja Swengi, naimisiin vai ei? Nimet ainakin stemmaisi.

Lähdetään nyt vaikka liikkeelle siitä, että alan kartoittaa mahdollisesti pennuista kiinnostuneita...eli sähköpostia osoitteseen obviouslybts@hotmail.com jos kiinnostaa, edes teoriassa. ;)